Voit hakea tarvittavan laajennuksen ilmaiseksi täältä
Kirjaudu ulos
Kirjaudu
Radio Rock - Musiikki - 500 kovinta - 500 - 476
Te valitsitte - me listaamme
Maailmassa on miljoonia ja taas miljoonia musiikkikappaleita. Vain osa niistä kasvaa niin valtaviksi, että kestävät aikaa graniittisen peruskallion lailla.
Radio Rock halusi löytää ne sammaloitumattomimmat klassikot ja tulevaisuuden järkäleet, ja siksi pyysimme sinun apuasi.
Ääniä annettiin 62 470, joista 500 parasta pääsi listalle.
Tästä eteenpäin, päivästä päivään, kuukaudesta kuukauteen, kuulet Radio Rockin taajuudella toinen toistaan suurempia kappaleita, kunnes vuoden lopussa kuulet biisin, joka pöllyttää hilsettä tämän maan rokkareiden tukista enemmän kuin mikään muu maailmassa.
Lopputuloksesta voi aina valittaa, kitistä ja mussuttaa. Mut onhan se kieltämättä aika lapsellista puuhaa, eikä siitä ole mitään hyötyä. Tulee kaikille vaan paha mieli sellaisesta.
Kovimmat biisit soitetaan taajuudella arkipäivisin klo 13 ja 17.
Lista on myös nähtävillä biisien historiikkeineen tällä sivustolla, jonne se päivittyy luku luvulta.
Tämä on 500 rockhistorian kovinta biisiä -listaus!
Seuraa 500 kovinta -listaa Spotifyssa!
500 kovinta -listaus päivittyy myös Spotifyhin. Tilaa lista täältä >>
500 kovinta On the Rocksissa joka lauantai
Stadin kivijalka, On the Rocks, juhlii 10-vuotista rock-taivaltaan koko vuoden, viikon jokaisena päivänä. Lauantaisin baarissa tosin juhlitaan hieman erityisemmällä tavalla…
Joka lauantai On the Rockissa kuunnellaan viikon kooste rockhistorian kovimmista biiseistä. Ja luonnollisesti samaan aikaan kuin Radio Rockillakin, eli klo 18-19.
On the Rocks, Mikonkatu 15, Hellsinki. Tutustu On the Rocksiin täällä >>
476: HIM - When Love And Death Embrace
Vastakkainasettelun aika ei ollut ohi ainakaan vuonna 1997, kun HIM julkaisi albuminsa "Greatest Lovesongs vol. 666". Kyseessähän oli vasta yhtyeen ensimmäinen kokopitkä, ja "suurempia" rakkauslauluja oli varmasti tehty jopa mainittua lukemaa enemmän toisaalla ennen tätä.
HIMin debyyttialbumi esitteli luonnollisista syistä vielä hieman itseään etsiskelevän yhtyeen materiaalinsa puolesta, mutta tyylilaji ja -taju tuntui olevan hallussa alusta saakka, vaikka HIM aluksi haluttiinkin syystä selittämättömästä sijoittaa metalligenreen. Tämähän saatiin näppärästi käännettyä voitoksi ryhtymällä kutsumaan musisointia "love metalliksi" ja kaappaamalla metallialan yhden keskeisimmistä symboleista, pentagrammin, muokaten sen sydänkuviolla "heartagrammiksi".
Albumin eteen julkaistu single "When Love And Death Embrace" olikin albumin hallituin ja sävykkäin kokonaisuus. Kappaleeseen oli onnistuttu vangitsemaan nimensä mukaisesti kaksi toisistaan varsin kaukana olevaa käsitettä ne yhteen kytkien, ja varsin harvassa - ainakin Suomessa - ovat ne tapaukset, jossa mieslaulua voi luonnehtia sanalla kaunis.
HIMin "When Love And Death Embrace" sijoittui sijalle 476.
478: Bon Jovi - Wanted Dead Or Alive
"Luulenpa, että tällä kolmannella albumillamme rupeamme biisintekijöinä saamaan hiukka paremmin juonesta kiinni kuin kahdella edellisellä. Kun meillä tähän saakka on livesetissä ollut ilmeisistä syistä vain kahden ensimmäisen albumin kappaleita, niissä ollaan ikäänkuin oltu jyvällä, mutta ne olisi voinut rakentaa vielä maukkaimmiksi".
Näin luonnehti kitaristi Richie Sambora vuonna 1986 tuoreinta levytystään, joka oli tietenkin Bon Jovi-albumi "Slippery When Wet". Eikä mies kovin väärässä ollutkaan. Levy möi USA:ssa platinaa kahdessa kuukaudessa ja muutamat yksittäiset kappaleet siltä ovat rockasemien peruskauraa edelleenkin. Hieman Villin Lännen hengessä toteutettu kappale "Wanted Dead Or Alive" kuuluu mainittuihin, ja sille löytyi esikuva jo 70-luvulta.
- Bob Segerin "Turn The Page", ehdottomasti, vakuutti Jon Bon Jovi. "Kelasimme Richien kanssa, kuinka hieno kappale se on, ja kuinka meilläkin pitäisi olla jokin vastaava, missä voisimme tuoda omia fiiliksiämme esille sen sijaan että vain kirjoittelisimme tekstejä siitä, mitä ympärillämme näemme ja koemme".
"Wanted Dead Or Alive" - siinähän reissataan samalla tavoin keikkapaikalta toiselle, heitetään se keikka ja näkemiin, vaikka juuri oltiin oltu tiiviissä kanssakäymisessä yleisön kanssa, emmekä välttämättä enää koskaan toistamiseen tapaisi. Ilmaisuhan se on myös tuttu Villin Lännen aikaisista julisteista, joita levitettiin lainsuojattomien kiinnisaamiseksi kunnosta riippumatta".
-"Aivan, ja se on ikäänkuin hieman käymässä toteen meidän kohdallamme. Keikoilla on ruvennut ilmenemään sellaista meininkiä, että tytöt haluaisivat meidät elävinä, mutta jotkut pojat eivät niinkään", naureskeli Sambora. "Mut hei, it's only rock 'n' roll".
Bon Jovin "Wanted Dead Or Alive" sijoittui sijalle 478.
477: My Chemical Romance - Welcome To The Black Parade
Joka kymmenes vuosi tulee joku joka sanoo mitä tehdään, tai jollei, niin ainakin joka vuosikymmen tulee joku pienestä New Jerseyn osavaltiosta New Yorkin kaupungin liepeiltä rock-kartalle. 00-luvun manttelia siltä osin voidaan hyvällä syyllä sovittaa yhtyeelle My Chemical Romance.
Viime vuosikymmenen puolella tuli kuluneeksi puoli vuosisataa rock 'n' roll-levyjen julkaisemisen alusta, joten aina vain vaikeammaksi homma muuttuu uudempien yhtyeiden tekemisiä ajatellen, kun kaikki tuntuu jo vähintään kertaalleen tehdyltä. Ja nykyään, kun mitään yhtenäistä rock-kulttuuria ei enää ole muinaisten vuosikymmenien malliin, saattaa saavutusten kohokohtana olla pienen piirin marginaalisuosio. Erot saattavatkin kohta löytyä enää siitä, miten täysillä bändi tekemisiinsä heittäytyy. Jollei näin ole jo käynytkin.
My Chemical Romancen vuoden 2006 albumi "The Black Parade" käykin mainiona esimerkkinä tästä. Teema-albumin päähenkilönä on hahmo "Potilas", jolle tulee noutaja siinä muodossa, jonka kuolinhetkellään muistaa elämänsä aikana kaikkein mieliinpainuneimpana. Tässä tapauksessa lapsena nähdystä katuparaatista, joka on lähtöhetkellä luonnollisesti väriltään musta.
Aihe jo sinällään sallii melkoisia musiikillisia kokeiluja, ja niitä löytyy viisiminuuttisesta kappaleesta "Welcome To The Black Parade", jolta löytyy useampiakin erityylisiä osia. Kitarat mouruavat kuin Queenillä muinoin, eikä toisinaan kauauksi jää Green Dayn'kään tyylinen maailma, mutta osiensa summana bändi saa biisistä omannäköisen.
My Chemical Romancen "Welcome To The Black Parade" sijoittui sijalle 477.
480: Nazareth - Love Hurts
Skotlantilaisen Nazareth-yhtyeen levytysura lähti varsin nahkeasti käyntiin 70-luvun alussa. Vasta kun vuonna 1973 kolmannelle albumille "Razamanaz" ladattiin riittävästi ruutia, ottivat silloisen raskaamman rockin ystävät tarjonnan omakseen. Ja jatkoa seurasi. Monista aikalaisistaan poiketen bändi ei kaihtanut sisällyttää albumeilleen myös lainakappaleita, joiden seulomisesta oli 90-luvun alussa juttua Helsingissä keikkansa yhteydessa, pöydän toisella puolella vokalisti Dan McCafferty ja basisti Pete Agnew.
- "Joo, olemme levyttäneet niitä aika paljonkin, jaa että mistä niitä olemme kaivaneet? No, ensinnäkin biisinhän täytyy olla hyvä. Toisekseen, emme kuitenkaan halunneet versioida jonkun artistin sitä ihan kaikkein tutuinta tuotantoa, ja kolmanneksi, sen piti olla sellainen biisi, ettei kukaan olisi kuuna päivänä voinut kuvitella Nazarethin tekevän siitä koveria".
- "Love Hurts"? Niin, "sattuuhan sitä", kähisi McCafferty. "Olimme kuulleet sen Everly Brothersien tulkintana joskus jo ihan 60-luvun alussa..."Roy Orbisonhan sen lauloi"!, keskeytti Agnew. Totesin, että itse asiassa molemmat ovat laulun levyttäneet samoihin aikoihin.
-"Joo, no, anyway, me kaavailimme siitä erillistä singleä joskus 70-luvun puolivälissä, mutta levy-yhtiössä pelättiin, jos tällainen vollotus pääsisi julki Nazarethin nimissä, menisi jo se vähäinenkin saavutettu rock-uskottavuus, eikä se päätynyt edes vuoden -75 "Hair Of The Dog"-albumille. Englannin konttorista olivat kuitenkin lähettäneet USA:han albumin ohella tuon "Love Hurts"-versiomme, ajatellen, jos haluavat siellä julkaista albumilta singlen, se voisi toimia silloin b-puolena. Kävikin ihan päinvastoin, USA:ssa "Love Hurts" julkaistiin ihan omana singlenään ja albumin jenkkiversiolta raivattiin sen tieltä pois Randy Newman-koveri "Guilty". Viisas mies se siellä USA:n levy-yhtiön vastuuosastolla!
-"Kyllä sitä biisiä onkin sen jälkeen saanut livenä soittaa", pohti Pete Agnew. "Joskus 70-luvun lopussa, kun kiertelimme Pohjois-Amerikkaa, kuulimme, että monet pariskunnat olivat halunneet häissään soitettavaksi nimenomaan tämän meidän versiomme laulusta".
- "Niin, ja sitten kun kymmentä vuotta myöhemmin kiikuttivat eropapereitaan virastoon, vasta huomasivatkin, kuinka paljon se rakkaus oikeasti satuttaakaan", nauraa räkätti Dan McCafferty, ollen tukehtua omaan havaintoonsa.
Nazarethin "Love Hurts" sijoittui sijalle 480.
479: Simon & Garfunkel - The Sound Of Silence
60-luvun alkupuolen Yhdysvalloissa vanhat kansansävelmät nousivat suosioon unohduksen alhosta, kun muutamat yksittäiset nuorukaiset tai vähän vanhemmatkin lauluyhtyeet rupesivat saamaan kuuluvuutta tekemisilleen. Kun lauluntekijät omaksuivat tyylin myös omiin lauluihinsa, ruvettiin ilmiötä yleisesti kutsumaan folk-musiikiksi muuallakin maailmassa.
Lauluduo Simon & Garfunkelin ensimmäinen albumi "Wednesday Morning 3 a.m." oli hallittu esimerkki tyylilajista, mutta kaupallista menestystä sille ei suotu. Kaksikko hajosikin tähän ja Paul Simon lähti kokeilemaan onneaan soolona Englantiin.
Folkin läpimurto kiikasti Yhdysvalloissa paljolti siitä, että amerikkalaiset radioasemat eivät ainakaan suurkaupungeissa nähneet mitään potentiaalia varsin alkeellisesti esitetyissä lauluissa, varsinkin kun mielenkiinto noihin aikoihin kohdistui voittopuolisesti englantilaisiin kitarayhtyeisiin. Näinpä levytuottaja Tom Wilson keksi kesällä 1965 yhdistää sähköiset instrumentit Simon & Garfunkelin debyytiltä löytyneeseen lauluun "The Sounds Of Silence", ja julkaista jälki uudistetussa muodossa singlenä, yhden s-kirjaimen nimestä pudottaen.
Levy nousi USA.n singlelistoille vuoden -65 loppupuolella ja Paul Simon Euroopassa ihmettelemässä, mitäs tämä nyt oikein on. Koska kaksikko oli virallisesti hajonnut, ei tekijää itseään oltu informoitu asiasta lainkaan. Tapahtui rock-historian todennäköisesti nopein jälleenyhdistyminen koskaan, ja jo tammikuun 1966 aikana kauppoihin saatiin uusi Simon & Garfunkel-albumi, otsikoltaan kuinkapa muutenkaan kuin "Sounds Of Silence".
Simon & Garfunkelin "The Sound Of Silence" sijoittui sijalle 479.
482: Mötley Crue - Smokin' In The Boys Room
Vuonna 1985 Mötley Cruella ei mennyt kovinkaan hyvin. Edellinen vuosi oli päättynyt vokalisti Vince Neilin aiheuttamaan kuolonkolariin, jossa Hanoi Rocks-rumpali Razzle menehtyi. Show'n piti kuitenkin jatkua, ainakin levy-yhtiön mielestä, vaikka Neiliä saattoi odottaa pitkähkökin vapausrangaistus. Tuomio osoittautui myöhemmin varsin lieväksi, mutta sitähän ei vielä alkuvuodesta -85 voitu tietää, kun teolle laitettiin kolmas albumi "Theatre Of Pain".
Lopputulos kuulosti hieman siltä, kuin hauskaa olisi pitänyt yrittää pitää vaikka hampaat irvessä, samalla, kun aiempi särmikäs katurock oli saanut tehdä tilaa popmaisemmille kappaleille, ja materiaali ei vain jaksanut kantaa kovinkaan pitkälle, ainakin, jos vertasi samanaikaisiin Van Halenin, Def Leppardin tai Scorpionsin albumeihin, joilta singlepotentiaalia ei puuttunut. "Theatre Of Pain"in muistettavimmiksi hetkiksi jäivät oma voimaballadi "Home Sweet Home" ja lainakappale "Smokin' In The Boys Room", joka alkuperäisenä Brownsville Station-yhtyeen esityksenä oli ollut USA.ssa Top Ten-hitti jo vuonna 1973.
Tuolloin ei kuitenkaan ollut vielä musiikkikanava MTV:tä, ja näistä molemmista kappaleista tehdyt videot päädyttyään tehomyllytykseen varmasti osaltaan aikaansaivat sen, että "Theatre Of Pain" möi USA.ssa runsaassa kahdessa kuukaudessa tuplaplatinaa.
Mötley Cruen "Smokin' In The Boys Room" sijoittui sijalle 482.
481: Sonata Arctica - The Last Amazing Grays
Suomalaisista metalliyhtyeistä Sonata Arctica on kohonnut siihen asemaan, että uuden albumin ilmestyessä voidaan samantien ruveta naputtamaan kehyksiä kultalevyjä varten. Ainakin näin kävi yhdessä päivässä viimeisimmän, toissavuonna ilmestyneen "The Days Of Grays"- albuminsa kohdalla.
Muhkein orkesteritaustoin toteutettu levy voisi tavallaan johtaa kysymykseen, voiko tämäntyylisiä albumeja enää muilla tavoin tehdäkään. Toisaalta, biisimateriaali viime kädessä ratkaisee, ja sen suhteenhan Sonatalla ei pahemmin ole ollut mitään pelättävää.
Radiosoittoon ennen albumia julkaistu kappale "The Last Amazing Grays" kävi vajaan kuuden minuutin mittaisessa albumikestossaan eräänlaisesta pienoisoopperasta, jossa oli havinoita paitsi Queenin tapaisista kerrosrakenteluista, yllättäen myös 80-lukuisesta niinsanotusta synapopista. Viimemainitun havainnoimista auttaa paljon se, jos ne ajat tuli aikoinaan omakohtaisesti elettyä.
Jonkinlaista menneen kaipuuta ja eräänlaista luovuttamistakin henkii laulun teksti, jossa "viimeiset hämmästyttävät harmaat" ovat vielä ikäänkuin maisemissa, mutta aika tekee vääjäämättä tehtäviään nuorempien eduksi. Jos tästä haluaa etsiä symboliikkaa yhtyeeseen, siinä ei kauaa saa aikaa kulumaan, kun oivaltaa, että Sonata Arctican lempieläin susi on väriltään tavanomaisesti harmaa.
Sonata Arctican "The Last Amazing Grays" sijoittui sijalle 481.
484: Godsmack - I Stand Alone
Vuonna 1998 Godsmack sai varsin lentävän lähdön uralleen, kun debyyttialbuminsa "Godsmack" ilmestyi. Tai oikeastaan se oli ilmestynyt jo edellisenä vuonna pienellä riippumattomalla yhtiöllä otsikolla "All Wound Up", mutta vasta suuren yhtiön suojissa levytys lähti leviämään.
Bändin keulahahmo, kitaristilaulaja Sully Erna oli tätä ennen soittanut muissa yhtyeissä rumpuja jo parisenkymmentä vuotta, joten jo lähes kolmikymppiselle puurtajalle menestys tuli melkoisen yllättäen, varsinkin kun se tuli ikäänkuin hieman vanhan kaavan mukaan. Kotikaupungissaan Bostonissa muuan radio-DJ oli ruvennut ahkerasti pyörittämään kappaletta "Keep Away" kanavallaan, ja kysynnän kasvaessa lähtivät rattaat rullaamaan.
Neljää vuotta myöhemmin Ernalta kysyttiin, voisiko debyyttialbumin kappaletta "Voodoo" käyttää suunnitteilla olleen toimintaelokuvan "Skorpionikuningas"-soundtrackilla. Erna totesi että mikäpä siinä, mutta voitaisiinhan sitä varten tehdä ihan uusikin kappale, tuo "Voodoo" kun oli jo kuitenkin melkoisen iäkäs. Samalla biisi voitaisiin räätälöidä ikäänkuin leffan juonen mukaiseksi.
Kappaleesta "I Stand Alone" tulikin elokuvan tunnussävel, ja sillä kuvattiin "Skorpionikuninkaan" mielenmaailmaa. Lihaskimpulla oli periaatteessa herkempikin puolensa, mutta viime kädessä mies seisoi yksin päätöstensä takana ilman neuvonantajia, koska oli aiemmin joutunut pettymään kuunneltuaan muita liian tarkkaan. Samaistuminen tähän roolimalliin ei miehisille miehille ole ennenkään tuottanut vaikeuksia, etenkin, kun Erna sai sävelmään kehitettyä oman kuningaskuljetuksensa ja väkevän tulkinnan, ei ollut ihme, että biisi saattoi lähteä elämään myös ihan omillaan.
Godsmackin "I Stand Alone" sijoittui sijalle 484.
483: The Doors - People Are Strange
Vuonna 1966 rock-musiikissa oltiin vähitellen jättämässä taakse parin-kolmen minuutin mittaisiin rakkauslauluihin perustuvia ratkaisuja lauluharmonioineen ja tilalle olivat tulossa kokeellisemmat näkemykset. Erityisesti Yhdysvaltain rock-henkisempi nuoriso oli ruvennut turhautumaan maailman menoon, joka heijastui radikaalimpina musiikillisina näkemyksinä. Tämä maaperä osoittautui otolliseksi Los Angelesissa perustuneelle yhtyeelle The Doors.
Yhtye julkaisi vuonna 1967 kaksi albumia, ja pystyi heti vakuuttamaan niillä sen, ettei ryhmä ollut mikään lämpimikseen rämpyttävä kokoonpano, vaan taiteellinen kunnianhimo oli joissain sellaisissa korkeuksissa, joita ei rock-yhtyeillä tuolloin kuviteltu olevan. Vanhoillisia piirejä ärsyttänyt avoin seksuaalisuus ja vokalistinsa Jim Morrisonin samanaikainen raivo ja herkkyys olivat jotain ennenkokematonta. Bändi itsekin piti aikaansaannoksiaan ennemmin taiteena kuin ajankuvana silloisesta popmusiikista, Morrisonin sanoin: "Taide on ajatonta, ja toisaalta jotkut laulut palvelevat vain aikansa unohtuakseen uudempien tieltä. Minä haluaisin, että The Doorsin musiikki löytyisi tästä eteenpäin yhä uudelleen ja uudelleen, ihan samalla tavoin, kuin maailmankirjallisuuden klassikotkin löytävät lukijansa sukupolvesta toiseen". Vaikuttaisi siltä, että Morrisonin toive on ajan mittaan hyvinkin toteutunut.
Varsin pelkistettyä elämänfilosofiaa sisältyi The Doorsin toisen lp:n "Strange Days"-kappaleeseen "People Are Strange", jossa suunnilleen todetaan, jos ihmiset pitävät sinua omituisena, he kohtelevat sinua omituisesti. Vastausta siihen, tulisiko sitten yrittää olla jotenkin toisin, laulu ei anna, vaan asia on pääteltävä itse.
The Doorsin "People Are Strange" sijoittui sijalle 483.
486: Hanoi Rocks - People Like Me
Vuonna 2001 Hanoi Rocksin urasta julkaistiin kattavahko neljä cd:tä käsittänyt boksi, jonka markkinointitilaisuuksiin oli saatu mukaan Andy McCoy ja Michael Monroe, joiden ei tuolloin oletettu olevan kovin hyvissä väleissä keskenään. Kuumin kysymys oli tietysti se, vieläkö Hanoi Rocks tulisi tekemään jotain yhdessä. Vastaukset olivat lupauksia herättäviä tyyliin "eihän sitä koskaan tiedä" ja "älä koskaan sano ei koskaan", ja että voisihan sitä tämän julkaisun kunniaksi jonkin keikan malliksi tehdäkin.
Tämä toteutui vielä samana vuonna Ruisrockissa, tosin nimellä Hanoi Revisited, koska McCoyn ja Monroen lisäksi yhtyeen muut soittajat eivät tähän saakka olleet millään muotoa olleet Hanoi Rocksin kanssa tekemisissä, basisti Timpa Laine oli kylläkin jo ehtinyt soittaa Michael Monroe Bandissa. Pientä kulmain kurtistelua aikaansai se, että toiseksi kitaristiksi oli pestattu Popedan Costello Hautamäki, etenkin kun tiedossa oli McCoyn vähättelevähkö suhtautuminen ylipäätään sellaisiin suomalaisiin, jotka asustivat Helsingin rajojen ulkopuolella.
Ruisrock-esiintyminen ei jäänyt pelkäksi vanhan lämmittelyksi, vaan jo vuonna 2002 samainen kokoonpano esiintyi jo reilusti nimellä Hanoi Rocks ja julkaisi ensimmäisen studioalbumin kahdeksaantoista vuoteen, otsikolla "Twelve Shots On The Rocks". Oli jokseenkin selvää, ettei tässä nyt voitu vain jatkaa siitä mihin aikoinaan jäätiin, olihan välissä ehtinyt kasvaa kokonainen uusi rock-sukupolvi ja "mutakaksoset" itsekin pariakymmentä vuotta vanhempia eri kokemuksineen.
"People Like Me"-kappaleessa jatkettiin kuitenkin vanhaa kunnon kapinaa, todeten, että turha se on paistatella menneillä menestyksillä. Ehkä jotkut unelmat jäivät toteutumatta, mutta niiden eteen ei sielukaan ollut kaupan.
Hanoi Rocksin "People Like Me" sijoittui sijalle 486.
485: Type O Negative - I Don't Wanna Be Me
Vuonna 2003 Type O Negativen huhuiltiin olevan jo hajoamistilassa, mutta totuus oli huomattavasti arkisempi. Osa bändin jäsenistä vaimoineen olivat kukin vuorollaan lisääntyneet yhdellä perillisellä, joten nokkamies Peter Steele jäi vain odottelemaan muun soittokunnan ilmoitusta töihinpaluusta. Albumi "Life Is Killing Me" ilmestyi näin ollen neljän vuoden kuluttua edeltäjästään "World Coming Down"ista.
Vaikka albumin yleisilme oli synkkä kuin myrskyinen yö, ei Steele lausuntojensa mukaan halunnut helliä tässä mitään itsemurha-aikeita, päinvastoin: "Me käsittelemme aiheita, joihin metallimiehet eivät välttämättä niin kajoa. Meille on ihan normaalia tuoda julki tunnetilojamme, että mekin saatamme kärsiä, tuntea tuskaa ja surua, emmekä aina pysty kolhuitta kohtaamaan pettymyksiä elämään väistämättä kuuluvina asioina".
Singlenä albumilta julkaistu napakka "I Don't Wanna Be Me" voisi tietty toimia eräänlaisena hätähuutona tyytymättömyydestä omaan tilaansa, mutta Steele ei sanojensa mukaan ollut tekstiä niin pohtinut, käyhän siitä toki ilmi, että oli jokseenkin tympääntynyt julkiseen mielikuvaansa. Mies ei tunnetusti pitänyt keikkailusta, mutta joutui tietenkin hoitamaan levynjulkaisukiertueet, ja kuten itsekin totesi, kyllähän hänkin halusi aikoinaan lempibändinsä livenä nähdä.
Type O Negativen "I Don't Wanna Be Me" sijoittui sijalle 485.
488: Mustasch - Bring Me Everyone
Lähes päivälleen kolme vuotta sitten, 9. tammikuuta vuonna 2008 Tukholman Globen-hallissa jaettiin sikäläiset Grammis-palkinnot edellisen vuoden parhaiksi katsotuilla saavutuksilla äänilevypuolen saralta. Vuoden parhaaksi hard rock-aktiksi oli valikoitunut yhtye Mustasch, albumillaan "Latest Version Of The Truth", Bändin nokkamies Ralf Gyllenhammar puhkuikin kyseisessä tilaisuudessa tyytyväisyyttään vastaanotettuaan pystin Motörhead-rumpali Mikkey Deen jakamana:
"En ollut aiemmin pitänyt näitä palkintoja minään muina kuin levy-yhtiöiden sisäisinä selkääntaputuksina, mutta kyllä tuo hetki omalle kohdalle osuessaan oli varsin tunnepitoinen. Siinä jäi taakse pitkän linjan puurtajia kuten Candlemass, Arch Enemy, Clawfinger ja Entombed, ja me ajattelimme, että eihän meillä tässä seurassa olisi mitään jakoa. Erityisen hyvältä palkinto tuntui siksi, että olimme tuohon levyymme panostaneet enemmän kuin kaikkiin aikaisempiin yhteensä".
Mustasch oli tosiaan ollut Ruotsin EMI-yhtiön artisteja, vaan kun kauppa ei käynyt odotettuun malliin maan ulkopuolella, kiinnostus yhtiön sisällä bändin tekemisiä kohtaan oli hiipunut, josta seurasi puolestaan se, ettei yhtye ollut julkaisuaikataulujen tärkeysjärjestysten kärjessä, vaan sai odotella vuoroaan. Sopimuksen umpeuduttua raskaampaan musiikkiin erikoistunut Regain Records tarjosi Mustaschille omanlaisemman ympäristön, ja tämä kuului Gyllenhammarin mukaan myös tekemisissään:
"Meillä oli nyt täydellinen vapaus tehdä mitä haluamme, ja levy-yhtiö kannusti tässä asiassa yhtä sataprosenttisesti. Saimme tuottajaksi Tobias Lindellin, joka otti levytysprojektin asiakseen täysillä eikä kuten aiemmin "siinä on teille studioaikaa niin ja niin paljon ja tuottaja, jolla on sitten juuri sen ja sen verran aikaa tähän, että olkaahan vikkeliä".
Pienimuotoisina terveisinä menneille voi pitää kappaletta "Bring Me Everyone", jolla aiempi turhautuminen on ikäänkuin käsinkosketeltavissa, mutta ei suinkaan mielestä unohtunut.
Mustaschin "Bring Me Everyone" sijoittui sijalle 488.
487: Dire Straits - Walk Of Life
Rockmaailman yksi vaikeimmin hahmotettavista käsitteistä on niin kutsuttu taiteilijakarisma, jota joko on tai ei ole ja vieläpä siten, että jokaisella voi olla aivan oma mielipiteensä siitä, onko vai eikö. Melkoisen varmaa on kuitenkin se, että eräässä tapauksessa karisman puuttuminen on ikäänkuin ollut sitä edesauttava tekijä. Oikein millään muullakaan ei voi selittää sitä, että kitaristilaulaja Mark Knopflerin johtama Dire Straits täytti vaivatta stadioneita 80-luvulla. Toki nyt täytyy huomioida, että varmasti esittämällään musiikillakin oli osuutta tähän. Menestynein albuminsa "Brothers In Arms" julkaistiin vuonna 1985, tähän mennessä sitä on maailmanlaajuisesti myyty noin kolmekymmentä miljoonaa kappaletta. Brittiläisistä yhtyeistä yksittäisillä albumeillaan siihen ovat yltäneet vain The Beatles, Pink Floyd ja Led Zeppelin.
"Brothers In Arms"illa oli merkityksensä myös cd-formaatin esilletuonnissa. Ensin alkuun cd-soittimet olivat suhteellisen kalliita, ja levyjen katsottiin palvelevan lähinnä klassisen musiikin kuuntelijoita, joiden ei tarvitsisi keskeyttää kuuntelunautintoaan vaihtaakseen vinyylipuolta parinkymmenen minuutin välein. CD ei tosin myöskään naksunut tai rätissyt, mutta rockmusiikin puolella kaivattiin jonkinlaista veturia vakuuttamaan epäilevät kuluttajat cd:n paremmuudesta. Tähän jo aiemminkin loisteliaasti levynsä äänittänyt Dire Straits sopi mitä parhaiten.
"Brothers In Arms"-albumi oli ensimmäinen täysin digitaalisesti tallennettu rock-albumi, ja se oli myös ensimmäinen, jonka myynti cd:nä ylitti lp-levyn lukemat. Eräänlaisena täkynä toimi sekin, että cd:lle pystyttiin painattamaan joistakin kappaleista pidemmät versiot kuin vinyylille.
Albumin riemukkain ralli kummassakin tapauksessa oli vanhaa rock-kaavaa myötäillyt "Walk Of Life", mainitaanpa laulun tekstissäkin rock-klassikot "Be-Bop-A-Lula" ja "What'd I Say", joten eräänlaisesta nostalgiatripistäkin biisi kävi. Lähtemättömimmin päähän jäi kuitenkin varmaan soimaan sen urkuintro, joka biisissä toistuu aina loppuun saakka.
Dire Straitsin "Walk Of Life" sijoittui sijalle 487.
490: AC/DC - Rock 'n' Roll Train
Lokakuussa 2008 AC/DC julkaisi yli kahdeksan vuoden tauon jälkeen uutta materiaalia, perusasetelmassa ei tosin mikään ollut muuttunut. Kukapa AC/DC:ltä mitään suurempia kokeiluja olisi odottanutkaan, johan tyylistään oli ehtinyt muodostua yhtyeelle oma tavaramerkkinsä, ja toimintaedellytys jatkuvuudelle, varsinkin kun luotettavaa levytysuraa vuonna 2008 oli takana jo lähes 35 vuotta. Ja kun perusasiat tuntuvat itse soittokuntaakin miellyttävän, muutosvastarinta AC/DC:n tapauksessa on mitä perustelluin.
"Black Ice"-albumi möi maailmanlaajuisesti yli 5 miljoonaa kappaletta, joten levyä oli varovaisestikin arvioiden ehditty jo odottaa. Avauskappaleesta "Rock 'n Roll Train" tuli kiertueille myös livesetin avaava kappale, jonka nimeä oltiin kuitenkin hieman jouduttu vääntämään, kun biisissä ei sinänsä lauleta rock'n'roll-junasta vaan omille teilleen lähteneestä "runaway train"ista. AC/DC-miehetkin muistivat vielä Soul Asylum-yhtyeen v. 1993 jättihitin "Runaway Train", ja sekaannuksia välttääkseen pitäisi tämä oma kuljetusväline nimetä uudelleen. Tuumatalkoissa ei kauaa mennyt, kun huomattiin, että rock'n'rolliahan tässä soitetaan, joten vaihdetaan vain se sanayhdistelmä biisin otsikkoon.
AC/DC:n Rock 'n Roll Train sijoittui sijalle 490.
489: Metallica - Trapped Under Ice
Vuonna 1984 julkaistu Metallican toinen albumi "Ride The Lightning" oli huima harppaus yhtyeelle itselleen debyytistään " Kill 'em All". Aivan varauksetta silloinen metalliyleisö ei levyä kuitenkaan vastaanottanut, olihan siihen saakka raskaamman musiikin katsottu käsittävän melko samankaltaisia rakenteita muunlaisen rockin tapaan, eli selkeästi erottuvat kertosäkeet muine biisin osineen. Metallican musisoinnissa elementit eivät välttämättä olleet totutussa järjestyksessä, joka ensin alkuun antoi aiheen olettaa, että kykyjen ylärajoilla operoitiin ja biisientekotaito olisi vähän niin ja näin. Ehkä näin osaltaan olikin, mutta mahdolliset puutteet kyettiin korvaamaan peittelemättömällä innostuksella. Nyttemmin "Ride The Lightning"in kaikkia kappaleita arvostetaankin jo klassikkoina itsessään.
Kun vinyyliaikana oli ehtinyt tointua A-puolen antimista, B-puolen alkajaisiksi tarjottiin tymäkkä kaahaus "Trapped Under Ice", jolla kuului aivan uudenlaista sommittelua metallimusiikin alalla. "Pakollista" avausriffiä seurasikin äärimmäisen nopeasti soitettu kitarasoolo niinsanotulla "shreddaus"- eli revi kautta raasta-tekniikalla, joka rupesi viimeistään tämän jälkeen yleistymään muidenkin alan yhtyeiden soitossa, ja ainakin tässä tapauksessa sopi hyvin kappaleen yleisilmeeseen, kun päähenkilö oli hukkumaisillaan ja jäätymäisillään panssarijään alle.
Livenä kappaletta kuultiin kuitenkin varsin harvakseltaan, kunnes viimeisimmällä "World Magnetic Tour"illa Metallica soitti sitä muutamissa konserteissa, ainakin Helsingin Hartwall-areenassa kesäkuun neljäntenätoista 2009.
Metallican "Trapped Under Ice" sijoittui sijalle 489.
492: Alanis Morissette - You Learn
Kanadalaisen Alanis Morissetten kesällä 1995 julkaistu ensimmäinen kansainvälinen albumi "Jagged Little Pill" teki laulajattaresta kertaheitolla kuuluisuuden, jahka ensisingle "You Oughta Know" oli saanut radiosoittoa ja MTV-näkyvyyttä osakseen. Biisin sisältämä tervehdys sapekkaine, tulikivenkatkuisine teksteineen ex-poikaystävälle ja tämän uudelle kumppanille kohottikin Morissetten kaltoinkohdeltujen naisihmisten äänitorveksi numero yksi.
"Jagged Little Pill"iltä löytyi tämän jälkeen lisää singlelohkottavaa, tosin ei ehkä enää näin suorasukaisia purkauksia, vaan normaalimman elämänmenon tarkastelua, siitä esimerkkinä säyseämpi poprock-kappale "You Learn", jonka keskeisin oivallus oli "elämä opettaa, tarvittaessa kantapään kautta". Varmasti melko moni tiesi tämän jo ennestään, mutta eipähän havainto näin soljuvasti esitettynä sen laatua välttämättä huonontanutkaan.
Alanis Morissetten "You Learn" sijoittui sijalle 492.
491: The Beatles - I Am The Walrus
Vuonna 1966 The Beatles ilmoitti lopettavansa live-esiintymiset, syynä ikäänkuin homman riistäytyminen käsistä. Konserteista oli muodostunut tapahtumia, joissa musiikki tuntui toissijaiselta, tärkeintä vaikutti olevan vain läsnäolo paikalla.
Voisi myös olettaa, että bändin oltua edelliset viisi-kuusi vuotta aina Hampurin keikoista lähtien lähes tauotta lavalla tai studiossa, vapaapäivien ollessa yhtä harvinaisia kuin kanan hampaat, teki mieli elää hieman enemmän omillakin ehdoillaan, varsinkin, kun taloudellisista syistä keikkailua ei enää tarvinnut jatkaa.
The Beatles oli ehtinyt tähdittää jo paria kokoillan elokuvaakin, niissä käsikirjoitukset olivat kuitenkin muiden tekemiä. Omaa visuaalista osaamistaan yhtye pääsi esittelemään itse ideoimassaan, vajaan tunnin mittaisessa tv-elokuvassa "Magical Mystery Tour", joka esitettiin Englannin tv:ssä tapaninpäivänä 1967.
Sekavahko elokuva ei saanut juuri mairittelevia lausuntoja osakseen, sen sijaan mukaan sisällytetyt uudet laulut kyllä. Äänitysstudion mahdollisuuksia ei oltu säästelty laulussa "I Am The Walrus", jonka toteuttamiseksi paikalle tilattiin kuorot ja jousiorkesteri varsinaisen yhtyeen lisäksi. Biisin teksti oli silkkaa John Lennonin verbaali-iloittelua eri viitekehyksineen, ja kun niihin sisältyivät sanat pornografia ja naispuoliseen vaatetukseen kuuluvat pikkuhousut, palkitsi Englannin yleisradioyhtiö BBC moisen uskaliaisuuden kappaleen soittokiellolla lähetyksissään.
The Beatlesin "I Am The Walrus" sijoittui sijalle 491.
494: Scars On Broadway - They Say
Syksyllä 2006 System Of A Down ilmoitti jäävänsä määrittelemättömän pituiselle tauolle, yhtenä syynä tähän pidettiin kitaristi Daron Malakianin väsymistä kiertue-elämään. Myöhemmin mies antoi ymmärtää tehneensä varastoon niin paljon biisejä, että niiden työstäminen on mahdotonta System Of A Downin kiertueaikatauluilla. Ja kun vokalisti Serj Tankianillakin oli omat soolosuunnitelmansa, päätettiin yksissä tuumin ottaa aikalisä.
Malakianin työkaluksi muodostui yhtye Scars On Broadway, jossa musisoi myös SOAD-rumpali John Dolmayan. Mukaan Malakian oli kaavaillut myös bändin basistia Shavo Odadjiania, mutta tämä päätti vetäytyä projektista.
Scars On Broadwayn musiikki oli suoraviivaisempaa ja mutkattomampaa kuin System Of A Downin, vaikka jälkeä hieman verrattiin "Tankianittomaan" SOAD:iin. Toisaalta, myönteistä palautetta tuli siitä, ettei tämä varsin persoonallisen äänen omaava vokalisti ollut mukana, vaan biisit toteutettiin ikäänkuin maanläheisemmin ja sympaattisemmin. Soitetuimmaksi kappaleeksi vuonna 2008 julkaistulta Scars On Broadway-albumilta kohosi "They Say", jolla Malakian onnistuu kuulostamaan hieman kuin Johnny Rottenilta, ja soolokitaran kuvio on taatusti kuluneen vuosikymmenen yksinkertaisimmasta päästä.
Scars On Broadwayn "They Say" sijoittui sijalle 494.
493: Poisonblack - Bear The Cross
Sentencedin lopetettua toimintansa vuonna 2005 vokalisti Ville Laihiala saattoi paremmin keskittyä yhtyeeseensä Poisonblack, jonka oli perustanut jo Sentencedin aktiiviaikoina. Alussa laulajana toiminut J-P Leppäluoto oli jättänyt Poisonblackin vuoden 2003 ensialbumin "Escapexstacy"n jälkeen, ja uutta laulajaa aikansa etsittyään Laihiala ikäänkuin "vapautui" itse tähän tehtävään ja siitä jatkettiin.
Poisonblackin maailmankuvassa ei juuri aurinko paista, ja jos, liekö edes aito. Umpikujat ovat kuitenkin todellisia, jopa siinä määrin, että joskus siinäkin voi tulla raja vastaan, voiko elämä todellakin olla yhtämittaista epäonnistumista asiasta seuraavaan.
Vuoden 2008 albumin "A Dead Heavy Day"n tunnetuimmaksi kappaleeksi kohosi "Bear The Cross", jolla läpikäydään olemassaolevan ihmissuhteen onttoutta, josta ei kuitenkaan sitten irtiottokaan onnistuisi, näinpä kummankin on kannettava vähintään yksi risti, ainakin se ikiomansa.
Poisonblackin "Bear The Cross" sijoittui sijalle 493.
496: Viikate - Kuu Kaakon Yllä
Nuo routaisten peltojen pehtoorit, perisuomalaisen ympäristön kuvaajat, Viikate, julkaisi vuonna 2009 albuminsa "Kuu kaakon yllä", sisältäen jälleen raskaamman rockin ja rautalankakitaroinnin yhdistelmää, jäljittelemättömällä Viikate-melankolisuudella. Levyn nimikappaleesta ja "Viina, terva & haudasta" tuli Radio Rockin soitetuimpia.
"Kuu kaakon yllä" niin albumina kuin biisinä muistuttaa ajoista, jolloin päiväohjelmiin ei kuulunut ruudun töllistely, aluksi television, sittemmin näyttöpäätteen. Ainoa ajateltavissa oleva olisi ollut ikkunaruutu, josta aukeaa näkyviin erilaisia luonnonilmiöitä kuten kuu, ja sen rauhoittavan vaikutuksen ansiosta ajatusten sinkoilu kysymykseen miksi kaikenlaista tapahtuu, ja miten asiat voisivat olla paremmin, kuitenkin viimeistään siten, että täydellisyyttä ei koskaan tunnuttaisi saavutettavan. Tämän voisi periaatteessa tulkita Viikatteen jatkuvuuden vakuudeksi, jota yhtye tavallaan itsekin niin musisoinnillaan kuin teksteillään ylläpitää. Mitään ihmeellistä ei olisi ollut siinä, jos vaikkapa Olavi Virta olisi 50-luvulla laulanut levylle "Kuu kaakon yllä"-laulun tekstin sisällön puolesta.
Viikatteen "Kuu kaakon yllä" sijoittui sijalle 496.
495: Uriah Heep - Lady In Black
"Se oli tosiaan sunnuntaiaamu, jolloin sain idean tuohon lauluun. Näin ikkunastani jonkun ohikulkevan, tummiin pukeutuneen naisen. Otin kitaran käteeni, säestin itseäni kahdella soinnulla laulaen "she came to me one morning, one lonely Sunday morning". Yritin kehitellä biisiä siitä eteenpäin, mutta ei lähtenyt sen peremmälle aukeamaan", muisteli Ken Hensley haastattelussani vuonna 2002.
"Kun valmistelimme vuoden 1971 "Salisbury"-albumia, suurin osa studioajasta kului sen 17-minuuttisen nimikappaleen viimeistelyyn, joten minuuttien vähetessä kaivoin esiin tuon kehitelmäni. En saanut siitä sen kummempaa aikaiseksi silloinkaan, joten ajattelin, menköön sitten kahdella soinnulla koko laulu, johon kirjoitin sitten varsin nopealla aikataululla tekstin. Koskapa 70-luvun alussa sodan mielettömyys ja rauhan rakentaminen olivat sellaisia aiheita, jotka koskettivat ihmisiä kaikkialla, painotin tarinassa näitä asioita".
"En vain voinut tietää sitä, että "Lady In Black"ista tulisi aivan valtava hitti esimerkiksi Saksassa, jossa biisi pääsi helppoutensa takia koulujen laulukirjoihin, ja teksti englannin kielen oppimateriaaliksi vastaaviin yhteyksiin. Jos olisin sen tiennyt, olisin käyttänyt tekstinkirjoitukseen hieman enemmän aikaa!" harmitteli Hensley.
"Joo, olen kuullut, että melodiassa olisi jotain tiettyä slaavilaista melankolisuutta, mutta itselleni tuo musiikinalue ei ollut kovinkaan tuttua. Kyllähän brittiläisessä kansanmusiikissa on ollut ihan samankaltaisia kuljetuksia, eivät ne kaikki mitään iloista ryhmätanssia ole aina olleet".
"Ehkä itselleni olisi ollut mieluisampaa, että jostain ikäänkuin ihan harkinnalla ja ajan kanssa tekemästäni laulusta olisi tullut yhtä tunnettu, mutta käyhän tämä näinkin. Suurin tunnustus, jonka lauluntekijä voi saada, on se, että tekemänsä laulu jää elämään vuosikymmeniksi eteenpäin, eikä se, että biisi saattaisi olla jollain viikolla sinkkulistan Top kympissä. Niitä lauluja on tuhoton määrä. Klassikot ovatkin sitten harvemmassa", viimeisteli Ken Hensley.
Uriah Heepin "Lady In Black" sijoittui sijalle 495.
498: Crazy Town - Butterfly
Yksi 90-lukuisista ilmiöistä oli rapin voimakas esilletuonti eri musiikillisissa yhteyksissä, siinä missä aiemmin räppääminen käsitettiin lähinnä monotonisen, usein koneellisen pohjan päälle lausutuista riimeistä. Rockin kanssa rapilla oli aluksi tekemistä lähinnä Aerosmith/Run-D.M.C. versiolla "Walk This Way"sta ja Beastie Boysien "(You Gotta) Fight For Your Right (To Party)"lla.
90-luvun lopussa tultiin kuitenkin taas, kun USA:laisen Crazy Townin "Butterfly"sta sukeutui jättihitti niin kotimaassaan kuin Euroopassa. USA:ssa "Butterfly"-single nousi listaykköseksi ja Suomessakin levy soi tiuhaan radion hittikanavilla. Myyntitilastoissakin noustiin aivan kärjen tuntumaan.
Biisin aihio oli napattu kuitenkin jo kymmentä vuotta aiemmin julkaistusta Red Hot Chili Peppers-instrumentaalista "Pretty Little Ditty", joka taas puolestaan olisi voinut olla pätkä Jimi Hendrixin sormiharjoituksista 60-luvun lopusta. Tekstipuolella mentiin periaatteessa vielä kauemmaksi historiaan todettaessa, kuinka ennen vanhaan sitä tuli oltua kova ja villi tyyppi, ennen kuin sinä perhoseni liihottelit elämääni.
Crazy Townin "Butterfly" sijoittui sijalle 498.
497: Metallica - St. Anger
Maailman seuratuin yhtye, tai vähintäinkin yksi niistä viimeisen neljännesvuosisadan ajalta on Metallica, vieläpä siten, että monilla faneilla on omankaltaisensa näkemys siitä, mitä yhtyeen pitäisi tehdä, siinä missä yhtyeellä itsellään omansa siitä, mitä he tekevät kysymättä muilta neuvoja. Ja aina nämä kaksi asiaa eivät käy yksiin, joskus eivät lähellekään. Ehkäpä kauimmaksi odotuksista päästiin vuoden 2002 albumilla "St.Anger".
Levy oli melkoinen vihanpurkaus, jota pidettiin sinänsä hyvänä asiana, toteutustapaa sen sijaan ei. Purkkimaiset soundit yhdistettyinä kitarasoolojen puuttumiseen hämmensivät monia ja aikaansaivat tunnelman, että Metallica se tosiaan tekee mitä lystää, ja tarvittaessa näyttääkseen, että heillä on siihen varaa. Tottahan tuo tavallaan olikin, jos "St.Anger" olisi ollut jonkin tuntemattomamman yhtyeen aikaansaannos, ei tunnettavuus tällä välttämättä olisi lisääntynyt.
Tai mistäpä sen tietää, olihan albumin nimikappale takuuvarmaa Metallica-melodiointia ja teksti suoraa, kahlitsematonta selostusta syvästä ja jatkuvasta vihantunteesta, josta haluttiin irti asia aggressiivisesti esittämällä.
Metallican "St.Anger" sijoittui sijalle 497.
500: Green Day - Peacemaker
90-luvulla uuspunkin aallonharjalla porskuttanut Green Day kasvoi ulos - tai vaistosi vuosituhannen vaihteeseen mennessä - ettei reseptiä voi hyödyntää loputtomiin. Näinpä vuonna 2000 julkaistulla albumilla "Warning" yhtye oli ottanut etäisyyttä punk-vaikutteisiin, merkiten samalla yleisilmeen hienoista synkistymistä. Riemukkaat rallit eivät enää vaikuttaneet olevan Green Dayn ydinpanostusta, ja tämä heijastui myös pienentyneiden myyntilukujen muodossa.
Oikeastaan Green Day otti edelleen vaikutteita 60-luvulta, nyt vain kuuluvammin kuin aiemmin. Niiltä ajoilta löytyivät myös ensimmäiset rock-teema-albumit, eräänlaisiksi "oopperoiksikin" nimetyt, joiden mestaroinnissa kunnostautui brittiläinen The Who. Green Dayn toimesta järjestelyä hyödynnettiin ensi kerran vuoden 2004 albumilla "American Idiot", jatkaen samalla kaavalla vuoden 2009 julkaisulla "21st Century Breakdown". Levyjen vastaanotto muuttui jälleen suopeammaksi, ja kun yhtyeeltä tivattiin, ovatko nämä molemmat kokonaisuudet jollain lailla velkaa The Who'n suuntaan, vastausta pyöriteltiin muodossa: "Voihan näissä olla jotain samaa, mutta loppujen lopuksi kuitenkaan ei".
Samaa nyt ainakin löytyi siitä, että The Who'n rock-oopperat "Tommy" ja "Quadrophenia" käsittelivät nuorten varttumista aikuisiksi, ja miksikäs maailma sen suhteen tässä välissä olisi muuttunut. "21st Century Breakdown"in kappale "Peacemaker" heijasteli sitä samaa voimattomuutta ja vihaa, joka tästä maailmasta tuskin koskaan häviää. Se tuossa on kuitenkin varmaa, että laulu ei käsittele 60-luvun lopussa lanseerattua kolminaisuutta "rock, rauha, rakkaus" vaan rauhantekijä viittaa tässä erään käsiasemallin lempinimeen.
Green Dayn "Peacemaker" sijoittui sijalle 500.
499: Hellacopters - By The Grace Of God
Vuonna 1994 Entombed-rumpali Nicke Andersson perusti sivuprojektikseen yhtyeen The Hellacopters, jossa saisi soittaa kitaraa ja laulaa musiikinkin ollessa huomattavasti suoraviivaisempaa rock'n'rollia kuin Entombedin örinävokaalein toteutettu death metal. Kävikin niin, että projekti vei miehen mennessään, ja Andersson erosi Entombedista paria vuotta myöhemmin keskittyäkseen kokonaan The Hellacoptersiin.
Bändin musisointi oli omalla tavallaan ajatonta, vaikka vaikutteita olikin selvästi imetty 60-lukuisesta USA:laisesta autotallirockista. Mutta väliäkö taasen tällä, kun tyyliä ei tuolloin oltu aikoihin laajemmin kuultu. Hellacopters kasvatti pikkuhiljaa suosiotaan kotimaassaan Ruotsissa ja kävi myös ahkerasti Suomessa esiintymässä otolliselle maaperälle.
Uran huipuksi muodostui vuonna 2002 julkaistu albumi "By The Grace Of God", joka nousi Ruotsin albumitilaston kakkoseksi ja Suomessakin kahdeksanneksi. Levyn nimikappale oli takuuvarmaa hittiainesta, ja jätti jälleen kerran ihmettelemään sitä, kuinka luontevasti ruotsalaisilta tuntuvat helposti seurattavat kertosäkeet syntyvän, ja vaikka biisin yleisilme onkin melankolinen, ei se missään vaiheessa ole pateettinen.
The Hellacoptersin "By The Grace Of God" sijoittui sijalle 499.
Comments
Ihan loistava, mutta tämä on ainut missä on paras rumpali!
Him nyt vaan tekee listalla sitä että se on helvetin hyvä bändi ja toi on ihana biisi :D
Onhan tämä HIMin dybyyttialbumin ehkä paras biisi, ja vielä omaa tuotantoa, toisin kuin kaksi muuta albumin suosittua biisiä. Tämä on HIMin oman genren, love metalin oivallinen edustaja, joka on hvyin kestänyt aikaakin. Ei kuitenkaan bändin uran aivan huippua.
katariina ja Munkkiniemen kreivi
Todella hieno biisi. Yksi HIMin parhaista biiseistä.
hyvä biisi synkkä video elikkä aito HIM!
Ääniä sai antaa varmaan pari viikkoa. Jossei siinä ajassa tiedä mitkä on 10 parasta biisiä, niin sitten voi mennä Vuosaaren kirjastoon väittelemään Panssarilaiva Potemkinin syvemmästä olemuksesta.
Miettikäähä taas vähä mitä kirjotatte pellet, tässä listalla on 500 biisiä, luuletteko että kaikki on Metallicaa ja Iron Maidenia ^^
tää top 500 on perc.stä kun on tämmönen alasvetovalikko lista, olis ollu ilman niin jengi joutus vähä funtsii valintoja. ja toisekseen pitempi aika äänestykselle...
Huomaa taas että tyypit on mennyt mariseen vaikka ei ole edes ikinä kuullut biisiä. Ykkösalbumi on kovinta himiä jo ihan melankolisuudessaan.
Kommentoi