Radio Rock

Olimme jossain Pikisaaren paikkeilla Ruissalon reunalla, kun huumeet alkoivat iskeä. Muistan sanoneeni jotain tyyliin: ”Tunnen itseni vähän heikoksi, ehkä sinun on parempi ajaa...” Äkkiä kuulin kamalaa kiljuntaa ja taivas oli täynnä suuria lokkeja jotka lentelivät ja kiljuivat veneen ympärillä joka puksutti 15 solmun vauhdilla kohti Ruissaloa. Ja ääni huusi: ”Pyhä Teppo! Mitä nämä perhanan elukat ovat?”

Sitten tajusin, etten olekaan gonzo-journalisti ja jatkoin odotteluani kunnes saavuimme perille. Perillä odotti Stam1na-yhtye Lemiltä. Keikka oli mitä mainioin. Aurinko paistoi ja niin festivaaliyleisö kuin itse orkesterikin nautti olostaan. Antti Hyyrynen kumppaneineen oli silminnähden innoissaan Stam1nan ensimmäisestä esiintymisestä Ruisrockin päälavalla: nokkamies itse intoutui jopa amok-juoksuun yleisön joukkoon. Ainoa häiritsevä puoli keikassa oli kosketinsoittaja Lähteenmäen etupuoli, joka rintavuudellaan herpaannutti huomion itse musiikista. On se kamalaa, kun kaikkea musiikkia pitää nykyään seksillä myydä. Kyllä minä niin mieleni pahoitin.

Hikisen Stam1nan jälkeen oli aika siirtyä kuumaan ja kosteaan telttaan jossa soittaisi Apocalyptica. Ja kun sanon kuuma ja kostea myös tarkoitan sitä: ulkona ilmankosteus huiteli 70 % kieppeillä, sisällä teltassa se lähenteli varmastikin yhdeksääkymppiä. Helteestä huolimatta sellosedät tarjosivat hienon keikan: setti jakautui melko tasan lainakappaleiden ja Apojen omien kappaleiden kanssa joka sopi mainiosti festaritunnelmaan. Solistina hittikappaleilla toimi Tipe Johnson. Kaikkien Metallica-huudatusten Sepultura-klassikoiden jälkeen keikan kruunasi mahtipontinen ’Hall of the Mountain King’ -kappale. Parhautta. Telttasaunasta poistuikin korvat soiden joukko iloisia juhlijoita.

Seuraavaksi olisi vuorossa ollut Children of Bodom, mutta kuten uutisista oli saatu lukea, joutui yhtye perumaan esiintymisensä Alexi Laihon vatsavaivojen vuoksi. Kaikeksi onneksi mies on nyt tervehtynyt ja Bodomit tullaan näkemään Ilosaarirockin lavalla suunnitelmien mukaan.

Paikkaajaksi Ruisrockiin oli pikavauhtia palkattu aina yhtä luotettava Amorphis. Mistään hätävarakorvaajasta oli kuitenkin turha puhua, sillä sen verran mallikkaasti Ampiaiset settinsä vetivät. Kappaleet painottuivat luonnollisesti uudempaan materiaaliin, mutta myös vanhempia kappaleita kuten The Karelian Isthmus -albumin ’Vulgar Necrolatry’ sekä Tales From the Thousand Lakes -albumin ’In the Beginning’ kuultiin. Kyllähän tämä jonkun verran paikkasi Bodomien jättämää aukkoa, mutta silti. Silti.

Michael Monroen juhlakeikkaa odotellessa siirryin Rantalavan tuntumaan jossa iloisen kesäistä musiikkiaan tarjoili tuttu Ruisrock-vieras PMMP. Paula ja Mira laittoivatkin pystyyn kunnon tanssit rannalla ja kansahan tykkäsi. Juurikin sopivaa musiikkia lämpimään kesäiltaan nousuhumalaiselle festariväelle.

Illan jo hämärtäessä aloitti lauantain ehdoton henkinen pääesiintyjä Monroe keikkansa. Ilakointi potkaistiin käyntiin loistavalla ’Trick of the wrist’ -kappaleella. Setti oli rakennettu suurimmin osin tuoreen ’Sensory Overdrive’ -albumin varaan, mutta muutamia vanhempiakin helmiä oli joukkoon ripoteltu.

Ikä ei todellakaan Monroeta paina: mies singahteli lavan päästä päähän, kiipeili rakenteissa ja nautti silminnähden esiintymisestään. Harva viisikymppinen on tuollaisessa kunnossa. Go Makke!

Kellon lähestyessä puoltayötä alkoi lavalla tapahtua. Tällöin estradille nousivat suomiräpin eturivin artistit Paleface, Redrama ja Tommy Lindgren vetämään The Sugarhill Gangin kappaletta ’Rapper’s Delight’ jonka jälkeen Mikko Herranen lauloi Monroen kanssa tämän soolouran alkupään kappaleen ’Dead, Jail or Rock’n’Roll’. Loistavaa! Myös Monroen äiti Maija käväisi lavalla onnittelemassa poikaansa ja sai yleisöltä raikuvat suosionosoitukset.

Ja ikään kuin tässä ei olisi ollut tarpeeksi, saapuivat aiemmin Telttalavalla musisoineet Apocalyptican pojat säestämään Jenni Vartiaisen ja Monroen duettoa ’Missä muruseni on’ jonka illan isäntä omisti omalle vaimolleen. Mahtavan keikan päätti Hanoi Rocks -kitaristi Nasty Suiciden kanssa soitettu klassikko ’Million Miles Away’. Sanat eivät riitä kuvailemaan tunnelmia. Kiitos Mike ja jatka toki vielä toisetkin 50 vuotta!

Ilotulitusten räiskyessä taivaalle oli aika siirtyä Sirkus Nightwishin maailmaan. Harmillisesti keikan alkuosa jäi niin allekirjoittaneelta kuin monelta muultakin väliin, koska Nightwish oli jo ehtinyt aloittamaan vielä kun Monroe lopetteli settiään. Ymmärrän toki, että järjestäjien aikataulu on tiukka, mutta eikö tällaisessa erikoistapauksessa kuin Michael Monroen 50-vuotisjuhlakonsertti oltaisi voitu muutama minuutti joustaa? Niin tai näin, ’Storytime’ -kappaleen soidessa hivuttauduin Niittylavan tuntumaan kuuntelemaan Holopaisen ja kumppaneiden spektaakkelia.

Ja todellinen spektaakkeli keikka olikin: liekit loimusivat, savupatsaat kohosivat korkeuksiin ja pommit pamahtelivat. Lähes 30 000 festivaalivierasta sai upean lopetuksen upealle lauantaille.

Kaikista erikoisefekteistä huolimatta ei musiikki jäänyt sivuosaan. Englantilainen multi-instrumentalisti Troy Donockley toi kelttisoittimillaan hienoa vivahdetta kappaleisiin 'I Want My Tears Back', 'Come Cover Me' sekä 'Over the Hills and Far Away'. Sibeliuksen ’Finlandia’ -hymni sai myös aivan uusia ulottuvuuksia miehen käsissä. Hrr. Mahtavaa.

Paluumatkalla Ruissalosta muistelimme, kuinka Nightwish heitti vuonna 1999 keikan parille sadalle humalaiselle teinille Salon Vuohisrockissa. Vaikka keikkalavat ovat suurentuneet ja yleisömäärät kymmenkertaistuneet, voi yhtyeestä yhä aistia saman soittamisen ilon kuin 13 vuotta sitten Salon Vuohensaaressakin. Estradien kasvaminen ei ole paisuttanut muusikoiden egoja kuten niin usein asian laita on. Hymyilevät kiteeläiset vahvistettuna yhdellä savolaisukolla sekä yhdellä neitosella Katrineholmista tekivät Ruisrock-lauantain lopetuksesta jotain erikoista. Tästä on hyvä jatkaa kohti festivaalien päätöspäivää.